KUINKA JATKAA EPÄONNISTUMISEN JÄLKEEN?

Kiitos kaikille mahtavista kysymyksistä ja aihe -ehdotuksista postauksiin! Yksi kysymyksistä koski epäonnistumista ja kuinka sen pelosta pääsee eroon, joten aloitan kertomalla omia kokemuksia tästä aiheesta.

Minä tiedän miltä tuntuu epäonnistua. Tiedän myös paljon siitä, miltä tuntuu lähteä rakentamaan uudelleen pohjalta. Olen epäonnistunut sekä urheilussa, ihmissuhteissa, että työasioissa. Oliko se kamalaa? Ehkä sillä hetkellä se tuntui siltä, mutta näin jälkeenpäin jokaisesta epäonnistumisesta olen oppinut enemmän kuin niistä onnistumisista ja tiedän, että en olisi näin pitkällä ilman niitä kokemuksia.

Elämä on yhtä vuoristorataa, halusi tai ei. Sen hyväksyminen ja myöntäminen helpottaa paljon. Sen jälkeen ne epäonnistumiset ja pohjalla rypemiset eivät enää tunnukaan niin pahalta. Kaikkeen tottuu ja kyllä sieltä aina joka kerta on kuitenkin päässyt ylös. Ja eteenpäin. Paljon eteenpäin.

Toki elämästä saa varmasti myös tasaista halutessaan ja varmasti jotkut ihmiset haluavat sen olevan paljon tasaisempaa kuin mitä itse haluan. Olen myöntänyt itselleni sen, että kaipaan ja haluan niitä äärimmäisiä tunteita, tapahtumia ja tekemistä vielä tässä vaiheessa elämääni ja se on ihan okei. Varmasti joskus myöhemmin rauhoitun ja elämäni tasoittuu, mutta nyt se ei vielä ole siinä vaiheessa. Eikä sen tarvitsekaan olla vaikka kyllä menoni koko ajan löytää enemmän parempaa suuntaa. Minulle balanssi on sitä, että osaan rauhoittua tarpeeksi, jotta voin myös mennä täysillä. Rakastan sitä täysillä menemistä, uskaltamista, naurua, itseni haastamista, iloa, energiaa. Mutta myös hiljaisuutta, rauhaa, luontoa, lempeyttä ja hyväksyntää.

Se, että pysähtyy välillä ja joutuu oikeasti kuuntelemaan itseään tekee hyvää, oikeastaan todella hyvää. Suosittelen ihan jokaiselle. Mutta se ei muuten ole helppoa, nimittäin se tekee kipeää. On niin helppoa tehdä asioita, suorittaa ja jättää kehon ja mielen viestejä huomioimatta sekä vanhoja asioita käsittelemättä. Tehdä asioita siinä omassa kuplassa tai oravanpyörässä, koska näin on aina tehty ja pelkää mitä tapahtuu, jos astuukin siitä pois. Kyllä minuakin on pelottanut todella usein ja pelottaa välillä edelleenkin. Mutta ei se haittaa, sillä tiedän ettei mitään uutta ja hienoa synny siellä mukavuusalueella pyörimisellä.

Kun olen lukenut ja opiskellut menestyneiltä ihmisiltä heidän elämästään ja ajatuksista, olen huomannut saman yhtäläisyyden toistuvan kaikilla: he ovat epäonnistuneet monta kertaa ja yleensä aika isostikin. Ei tämä tarkoita sitä, että pitäisi toivoa epäonnistuvansa ja se olisi menestyksen avain, mutta ei pidä pelätä epäonnistumista. Se on esteenä yrittämiselle ja se ettei yritä estää uusien asioiden saavuttamisen.

Jos olisin liikaa pelännyt tai hävennyt epäonnistumista, en olisi esimerkiksi koskaan raivannut tietäni takaisin kilpailemaan katastrofaalisen vuoden 2014 jälkeen. En olisi koskaan myöskään aloittanut yrittämistä (blogi, valmentaminen, kouluttaminen), matkustanut niin paljon tai uskaltanut rakastua uudelleen. Tai uskaltanut ylipäätänsä unelmoida tällaisestä elämästä ja mahdollisuuksista. En todellakaan olisi uskonut olevani tässä pisteessä 5 vuotta sitten kun aloitin ensimmäisen kilpailuvalmistautumiseni tässä lajissa, mutta on myös vielä niin paljon asioita joita haluan tehdä ja saavuttaa. Onneksi on aikaa.

Urheilu opettaa mielestäni melkein parhaalla mahdollisella tavalla epäonnistumisen käsittelyä. Urheilussa epäonnistumista tapahtuu koko ajan ja oppii yrittämään aina uudelleen. Telinevoimistelu on ollut minulle yksi suurimmista opettajista, koska taitoharjoittelussa toistoja tehdään satoja, tuhansia ennen kuin onnistut. Onnistuminen kilpailuissakin on pienestä kiinni ja joskus yksi virhe voi viedä sinut pois pelistä. Mitä sitten tehtiin kun epäonnistui? Yritettiin uudelleen. Ja uudelleen. Kunnes jossain vaiheessa onnistui.

Sama pätee ihan kaikessa tekemisessä. Se että et onnistunut ensimmäisellä kerralla tai vielä kymmenennellä tai tuhannella kerrallakaan ei tarkoita, että sinun pitäisi luovuttaa. Kuka oikeastaan edes määrittää epäonnistumisen? Sinä itse ja omassa päässäsi olevat ajatukset siitä, mitä muut ajattelevat. Aina on niitä, jotka ovat valmiita nauramaan kun epäonnistut, mutta yhtäkkiä ovatkin tukijoukkojasi kun onnistut. Onko näillä ihmisillä oikeasti väliä sinun elämässäsi ja haluatko itse kuulua heihin?

Tiedän miltä tuntuu epäonnistua, mutta tiedän myös miltä tuntuu pistää itsensä täysillä likoon ja onnistua. Se ajatus siitä hetkestä, kun onnistuu on sen kaiken rämpimisen arvoista. Ja itse tiedän, että tulen onnistumaan. Välillä se vaatii vähän enemmän opetuksia ja opettajia, mutta oikeastaan siinä se hienous onkin. Olen saanut tutustua niin mahtaviin ihmisiin ja ennen kaikkea omaan itseeni, että osaan olla kiitollinen niistä kaikista kaatumisista. Toki on päiviä, kun itken sitä miksi minulle käy näin ja noin ja vajoaa hetkeksi itsesääliin. Kunnes taas seuraavassa hetkessä muistaa, että ainiin, se ei autakaan mitään. Kuitenkin hetkelliset romahduksetkin ovat ihan kivoja ja asioiden purkaminen ja ääneen sanominen helpottaa. Ei tarvitse olla joka ikinen hetki vahva, iloinen, positiivinen ja varsinkaan yksin.

Uskalla tehdä, yrittää ja olla oma itsesi. Uskalla epäonnistua ja yrittää uudelleen. Jatka, kunnes onnistut. Näin tulet saamaan sen mitä haluat.

Kuvat Annette Evokari

<3

Eevsku

Luitko jo nämä?

2 kommenttia

  1. Ihana postaus! Susta huokuu sellanen positiivisuus ja elämänilo että se oikein tarttuu! Sun pitäis kirjoittaa oma kirja seuraavaksi <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *