MIHIN KESKITYT

Olen kirjoittanut blogia nyt reilun 7 vuotta. Olen kirjoittanut oikeastaan aina, niin kauan kun olen osannut kirjoittaa. Päiväkirjoja löytyy varmasti vinopino ja muistan äidinkielen tunneilla opettajien sanovan usein, että ”vähemmänkin tekstiä näihin tarinoihin riittäisi”. Mutta kun juttua tulee ja kirjoittaessa mieleni pääsee valloilleen. Olen aivan omassa maailmassani ja ajatukset tulevat sormien kautta ulos. Harvoin mietin kauheasti edes mitä kirjoitan, koska teksti vain tulee ulos ja usein ne tekstit joissa en ole miettinyt paljoa, ovat parhaita.

Julkisesti kirjoitin ensimmäisen kerran keväällä 2010 ollessani aupairina Tukholmassa. Silloin kirjoitin muutaman kerran kuulumisia facebookin johonkin muistiinpanot -osioon? En edes tiedä onko sitä enää olemassa, mutta sinne pystyi kirjoittamaan julkisesti ikäänkuin ’blogia’. Pian tuon jälkeen perustin ensimmäisen oman sivuni blogspotiin, kun lähdin aktiviteettioppaaksi ja halusin sieltä käsin kirjoitella kuulumisia läheisilleni ja ystävilleni. Sitten palasin Suomeen ja blogi muuttui treenipäiväkirjaksi. Enemmänkin itselleni, kunnes huomasin sen saaneen seuraajia ja aloin kertomaan lisää valmistautumisestani ensimmäisiin fitness -kilpailuihin (syksy 2012). Vuonna 2012 kirjoitin myös kahden yhteistyökumppanini sivuille ja intoa on ollut hyvin paljon. Blogeja oli vielä aika vähän ja työkseen bloggaavia vielä vähemmän. Koko some oli vasta rakentumassa ja tämä piste missä nyt ollaan oli aika epätodellinen ajatus vielä viisi vuotta sitten.

Kehitys bloggaajana on tullut kokemuksen, yrittämisen ja innon kautta. En oikeastaan ole koskaan ajatellut, että miten tätä olisi kuulunut tehdä. Kaikki on rakentunut hiljalleen, enkä ole liikaa pakottanut mitään. Ylipäätänsä en tiedä osasinko edes ajatella, että minusta tulee ammattibloggaaja vaan se on tullut hyvin pitkälti sen kautta, että halusin löytää keinon rahoittaa urheiluani. Haaveeni ja suurin unelmani on varmaan ala-asteelta saakka ollut olla ammattiurheilija sekä tietenkin menestynyt urheilija. Siitä olen halunnut pitää kiinni koko ajan vaikka olenkin nyt tehnyt paljon töitä myös blogin ja muun sosiaalisen median eteen. Eroan monista bloggaamista työkseen tekevistä ainakin siinä, että tavoitteeni ei ole olla tunnettu bloggaajana vaan tunnettu urheilijana.

Olen onnistunut mielestäni tavoitteessani tähän saakka aika hyvin huolimatta siitä, että lajini on aika pieni ja myös hieman ”haasteellinen” mediaa ajatellen. Minusta kuitenkin lajissani on aivan mielettömän paljon hyvää ja no tietenkin on, enhän tätä muuten tekisi ja olisi jo 6 vuotta tehnyt. Kaikkein eniten minulle merkitsee tällä hetkellä itsessään urheilu ja kaikki asiat sen ympärillä – ei niinkään laji tai kilpailut. Tähtään edelleenkin kilpailuihin, tähtään huipulle. Mutta tässä on niin paljon kaikkea muutakin kuin se ja olen vasta matkalla sinne, minne olen menossa.

Siihen on monta syytä, miksi olen esillä ja miksi haluan tehdä tällaista työtä. Sen lisäksi, että alunperin lähdin tekemään tätä mahdollistaakseni urheiluani, olen alkanut rakastamaan tätä muutenkin. Tähän työhön liittyy paljon muutakin kuin se, mitä ulospäin näkyy. Enkä sitä tajunnut itsekään vielä muutama vuosi sitten. Eikä tarvinnutkaan, tähänkin on ollut hienoa kasvaa ja kehittyä koko ajan askel askeleelta. Nyt voi naureskellen katsoa omia blogiarkistoja ja nimenomaan vain hyvässä hengessä. Siinäkin huomaa taas sen, että vaikka välillä tuntuu kuin junnaisi paikallaan, niin kyllä se on ollut kaikkea muuta.

Kilpailukaudella on hyvin vaikeaa ylläpitää blogia ja nyt taas jälkikäteen huomaa sen selkeän eron kaikessa. Silloinkin sitä haluaisi tehdä, haluaisin kirjoittaa, kuvata, tuottaa materiaalia, mutta kun en pysty. Jos teen sen, se on pois urheilustani, palautumisestani ja kilpailuissa menestymisestä. Tämän balanssin löytämisen kanssa on saanut taistella usean vuoden ja varmasti vielä tänäkin vuonna, mutta koko ajan suunta on parempaan. Nyt sentään ei ole tässä samassa opintoja ja täyspäiväistä valmennusduunia. Ainoastaan täyspäiväinen urheilijan ja bloggaajan arki. Niitä molempia teen täydellä sydämellä, niin hyvin kuin pystyn ja haluan kehittyä koko ajan.

Se mistä olen halunnut pitää koko ajan kiinni, on rehellisyys, omat arvot ja avoimuus. Kukaan ei tässäkään ole täydellinen ja matkan varrella oppii, mutta voin sanoa omista arvoista kiinni pitämisen olevan yksi tärkeimmistä asoista elämässä. Mitä ikinä teenkään. Aina jos on yhtään eksynyt omalta polulta, niin jossain mättää ja sen kyllä tuntee. Tämän vuoksi olen erittäin kiitollinen siitä, että saan tehdä tällä hetkellä yhteistyötä yritysten ja ihmisten kanssa, jotka ovat samoilla linjoilla ja näin haluan jatkaa tulevaisuudessakin. Eniten pidän pitkäaikaisista yhteistöistä ja useimpia olemme rakentaneetkin usean vuoden. Toki osa tekemistäni työprojekteista ovat yksittäisiä tai lyhyitä, mutta uskon tulevaisuudessa enemmän ja enemmän pitkäaikaisiin sopimuksiin. Niitä kun tosin ei hetkessä päätetä, vaan se täytyy tuntua molemmista osapuolista oikealta ja nähtävä pitkälle.

Positiivinen palaute kysymättä tuntuu parhaalta, sellainen joka tulee jopa hieman puun takaa. Vaikka asioita tekee koko sydämellään ja antaa niin paljon, että välillä se sattuu, niin on se vaan maailman hienointa huomata tehneensä jotain oikein. Sitä on välillä itselleen niin ankara. Tiedän mitä teen, miksi teen, millainen olen ja mitä haluan antaa ulospäin, mutta vaikea sitä on välillä silti tietää miltä se näyttää muille. Olen nyt kuitenkin saanut lähiaikoina niin paljon yllättäviä palautteita, jotka ovat saaneet suupieleni hyvin korkealle ja antaneet minulle paljon voimaa jatkaa sitä mitä teen.

Tämä kaikki antaa minulle todella paljon, mutta on se myös välillä haastaava. Pistän itseni likoon sekä henkisesti että fyysisesti ja teen elämästäni jollain tapaa julkista vaikka toki pidän tietyt asiat poissa somesta kokonaan. Tämä on kuitenkin minulle työtä, eikä töihin tarvitse aivan kaikkea tuoda. Haluan siis taas kerran muistuttaa, että positiivisuuteni, ilo, nauru, hyvät hetket ja onnistumiset ovat tietenkin asioita, joita haluan enemmän tuoda esille, kuin kaikkea niiden vastakohtaa. Olen kuitenkin myös halunnut tuoda esille haasteita, mutta olen sitä mieltä, että elämässä sille ei pidä muutenkaan antaa liikaa tilaa, niin miksi antaisi sille täälläkään? Toki välillä on mukavaa saada ilon ja inspiraation lisäksi kuulla, että muillakin menee huonosti, mutta ei se ketään kyllä vie eteenpäin. Negatiiviset asiat tulee käsitellä ja antaa niiden tulla, mutta niihin ei kannata tarttua ja jäädä vellomaan.

Ihan niinkuin kaikilla muillakin, niin täälläkin on vaikeita hetkiä. Välillä paljonkin. Mutta, se mikä ratkaisee, on se kuuluisa asenne! Minulla meni mm. juuri pari kuukautta kärsien koko ajan oikeassa jalassa olevasta hermokivusta, enkä päässyt treenaamaan kuin satunnaisesti. Jopa kävely oli ajoittain haastavaa, mutta mitä se olisi auttanut, jos olisin sitä koko ajan päivitellyt? Ennemminkin koitin ajatella, että olen ihan pian terve ja pääsen taas treenaamaan. Olihan se haastavaa, mutta nyt on ainakin taas sata kertaa kiitollisempi kaikesta. Ja tämä oli nyt vain yksi esimerkki, on tässä ollut muutakin, mutta kuten sanoin – se mihin keskityt nyt ratkaisee lopputuloksen.

Tämä teksti oli tämän hetken ajatuksen virtaa. Olen tällä hetkellä kiitollisempi ja onnellisempi kuin vuosiin haasteista huolimatta. Ja tiedän, että aina tulee se aikakausi, kun asiat alkavatkin sujumaan kuin itsestään! Nämä eri vaiheet tuovat perspektiiviä elämään, eihän muuten mikään tuntuisi miltään.

Nimeäni ei ole kevään kilpailulistassa, onneksi. Olin jo hetken aikaa sitä mieltä, että se voisi siellä olla, mutta onneksi nämä kehoni merkit pysäyttivät minua ajattelemaan järkevämmin. Palautuminen viime vuodesta alkaa nyt olemaan hyvällä mallilla vaikka ehkä kuitenkin vielä hieman vaiheessa. Kilpailuista on nyt pian kolme kuukautta ja luulen kuukauden päästä olevani edelleen sitä mieltä, että olen kuin eri ihminen vaikka siltä on nyt tuntunut joka kuukauden edetessä.

Toivon sen sijaan nimeni olevan syksyn kilpailijalistassa, mutta aika näyttää onko se siellä. Tärkeintä on nyt saada keho ja mieli 100% palautuneeksi, jolloin pystyn oikeasti pääsemään taas eteenpäin. Tiedän mihin pystyn, kun kaikki palaset ovat kohdallaan.

Viikko viikolta treenit kovenevat ja menevät oikeaan suuntaan. Työn tekeminen tuntuu taas mukavalta, uusia ideoita satelee ja energiaa on myös ihmissuhteisiin. Nyt kun sillekin on antanut kunnolla aikaa ja mahdollisuutta, ei voi kuin ihmetellä mitä voi löytää. Kuulostaa jonkun korvaan oudolta, että mitä olet sitten aiemmin tehnyt, mutta ei kilpailukauden keskittymisessä ja kuplassa oikeasti näe kaikkea. Ei siellä pysty. Urheilijan suurimmat haasteet ovatkin varmasti siinä, että saa kaiken muun elämän balanssiin (ihmissuhteet, talous, henkinen hyvinvointi), jotta voi päästä urheilussa seuraavalle tasolle. Itse uskon pääseväni sinne ja ainakin annan kaikkeni sille, että katson kaikki kortit loppuun saakka.

Ihanaa viikonloppua kaikille, kiitos kun olette <3

Eevsku

Ps. Kiitos Juha Hulmi erittäin hyvästä tekstistä, joka laittoi itseänikin ajattelemaan tällä viikolla paljon! Kannattaa pistää muutenkin Lihastohtori seurantaan, yksi parhaista ja asiapitoisimmista kanavista, mitä löytyy terveys/hyvinvointi/liikunta -akselilla. Ja kiitos maininnasta, tuli aivan mielettömän hyvä fiilis!

EDELLINEN TEKSTI: Immuniteetin tueksi

Seuraa myös

IG eevsku

Snapchat eevsku

Facebook

Continue Reading

MITÄ TEEN SEURAAVAKSI?

img_0035

Sama tilanne joka kilpailukauden jälkeen. On aika antaa keholle ja mielelle hieman aikaa palautumiseen kuitenkaan liikaa hölläämättä ja samalla miettiä mitä on tehtävä uudella kaudella ollakseen parempi urheilija. Treenimäärät ovat olleet korkealla ja kalorit matalalla kilpailukauden lopulla, joten niitä ei yhtäkkiä vain voi heittää toisinpäin vaikka keho ja mieli sitä saattaisikin pyytää. Itselläni on kyllä aina kova motivaatio treenata heti kilpailujen jälkeen – motivaatio on kasvanut joka kerta, mutta muuttanut myös hieman muotoaan. Niin se teki tälläkin kertaa ja olen onnistunut itseni kuuntelemisessa paljon aiempaa paremmin sen suhteen millaista treeniä kannattaa tehdä.

Kilpailujen jälkeistä ensimmäistä treeniviikkoa lukuunottamatta olen treenannut lähes pelkästään oman kehonpainolla ja viimeiset lähes kolme viikkoa treenimäärät ovat tulleet myös alas kilpailukauden noin 12 treenistä ehkä 5 treeniin viikossa. Tämä oli aluksi mielelleni vaikea sulattaa, mutta nyt se tuntuu hyvältä. En tällä hetkellä tarvitse enempää ja hyötyliikuntaa tulee kuitenkin varsinaisten treenien päälle. Hermosto tuntuu väsyvän normaalia helpommin ja se kestää paremmin treenit, joissa en tee painojen kanssa. Myös tämän vuoden kilpailukausien jäljiltä pieniä rasitusvammoja on aika korjailla ja tavoitteeni onkin saada kroppani mahdollisimman hyvään tasapainoon ja kuntoon ylipäänsä. Toispuoleisuutta löytyy ja suurin osa urheilun aiheuttamista kivuista ja vammoista voitaisiin ehkäistä jos tehtäisiin tarpeeksi huoltavia ja vahvistavia harjoitteita pelkän kovan treenin sijaan. Kävinkin tänään myös osteopaatilla (Hieros Oy) ja huomenna olisi tarkoitus mennä fyssarille – aina on hyvä saada uusia näkökulmia, apua ja harjoitteita alan ammattilaisilta.

img_0048img_0032img_0031

Aion siis jatkaa tällä treenilinjalla. Kroppa tuntuu paljon elastisemmalta ja palautuu paremmin, kun sitä ei vedä tukkoon liian raskailla treeneillä. Olen tehnyt pari kertaa viikossa myös painojen kanssa jotain treeniä ja jatkossakin pidän ne mukana, mutta painotus treeneissä muuttuu. Kunhan kroppa jaksaa enemmän ja on täysin kunnossa, haluan päästä harjoittelemaan lisää uusia liikkeitä ja myös tanssia tulen lisäämään treeniviikkoihini. Ei musta varmaan ballerinaa tule, mutta tanssi tuntuu ja kuulostaa hyvältä kropalleni tällä hetkellä.

Intoa olisi hurjan paljon, mutta nyt on vielä hieman annettava lisäaikaa palautumiselle! Pikkuhiljaa kuitenkin oma energia palautuu ja on ihanaa huomata jaksavansa joka viikko vähän enemmän. Sitä ei todellakaan kauden aikana tajua, kuinka paljon palautuminen kaikesta vaatii. Varsinkin kärsivällisyyttä.

Tähän loppuvuoteen on tiedossa aikaa itselleni ja läheisille – alkuvuonna ehtii taas pusertaa sadan mahtavan projektin parissa ja aloittaa uusi vuosi uudessa kodissa 😉 Muistakaa tekin rauhoittua välillä,

<3

Eevsku

Continue Reading

PITKÄ MATKA

_mg_1069

Vaikka menneisyyteen ei pitäisi liikaa kajota, on välillä hyvä katsoa taaksepäin ja miettiä kuinka pitkän matkan on jo kulkenut. Kuinka paljon on mennyt eteenpäin ja mitä kaikkea on saavuttanut. Välillä sen unohtaa ja miettii liikaa vain kaikkia niitä asioita, joita ei vielä ole saanut. Joskus sitä elää kuin putkessa vain kohti niitä tavoitteita, joita itselleen on asettanut ja unohtaa aivan täysin mistä on lähtenyt ja miksi näitä asioita tekee.

Oma urheilu-urani on kestänyt koko elämäni ajan, lukuunottamatta pientä taukoa lukion jälkeisinä välivuosina. Nuo pari vuotta vietin etsien suuntaa elämälleni ja miettien, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Minulla on siis todellakin ollut aika, jolloin en tiennyt yhtään mitä haluan! Jäin suoraan lukion jälkeen töihin ravintolan kesäterassille ja samassa paikassa jatkoin vuoden loppuun saakka. Ravintolassa työskentely oli hetken mukavaa ja sain paljon hyvää työkokemusta, mutta tiesin koko ajan jatkavani pian johonkin toiseen suuntaan. Halusin hetkeksi pois Lahdesta ja lähdin Tukholmaan au pairiksi. Tukholmassa asuin kevään 2009 ja sain unohtumattomia kokemuksia sekä uusia ihmisiä elämääni ja lisäksi säännöllisemmän urheilun takaisin arkeeni. Silloin kävin salilla säännöllisesti ensimmäistä kertaa, mutta en nyt voi mistään kunnon salitreenaamisesta silti puhua. Enemmän treeni tuolloin oli jumppailua ja lenkkeilyä.

Syksyllä 2009 lähdin aktiviteettioppaaksi Finnmatkoille ja itseasiassa silloin perustin myös ensimmäisen blogini. Perustin blogin blogspottiin, jonne voisin jakaa kuulumisia ollessani talven kaukana kotoa ja perheeni sekä ystäväni pysyisivät kärryillä mitä teen. Näin ei tarvinnut kaikille kirjoitella kuulumisia erikseen. Blogin nimi taisi olla Eevsku’s life ja siitä bloggaaminen lähti liikkeelle vaikka ei silloin kyllä mistään bloggaamisesta ollut tietoakaan. Ylipäätään blogeja ei juuri ollut ja omien tekstien tai kuvien jakaminen oli hyvin paljon harvinaisempaa.

Opasvuosi oli raskas, mutta äärettömän antoisa. Sinä talvena olen itsenäistynyt ja kasvanut hyvin paljon, koska oli pakko. Meille parikymppisille annettiin paljon vastuuta ja se oli kannettava. Työpäivät olivat pitkiä ja vapaata oli aika vähän, mutta silloin kun sitä oli, niin siitä otettiin kaikki irti. Myös työyhteistyö oli jotain, mitä ei varmasti tule muualla kokemaan. Teimme kaiken yhdessä, asuimme yhdessä. Kaikkien omat perheet ja läheiset ovat kaukana, joten oma opasperhe oli kaikki mitä on. Olen tuosta talvesta todella kiitollinen monella tapaa.

_mg_1054 _mg_1063_mg_1062

Lapsuudessa ja nuoruudessani olen aina urheillut paljon ja söin ajattelematta asiaa koskaan sen kummemmin. Voin kyllä tosin olla kiitollinen vanhemmilleni siitä, että perusruoka on meillä kotona ollut aina terveellistä ja perheemme lapset ovat saaneet hyvät opit sen suhteen. Silti olen aina ollut perso varsinkin makealle ja kaikki sokerinen maistui kyllä. Lukion jälkeen aloin kiinnittämään enemmän huomiota ruokavaliooni, koska se ei ollutkaan enää niin yksiselitteistä asuessa pois kotoa. Halusin myös eroon flunssa-ja tulehduskierteistä, joiden vuoksi kiinnostuin enemmän ruokavalion vaikutuksista terveyteen. Näistä huolimatta ja hankalien olosuhteiden vuoksi matkaopas aika oli minulle erittäin herättävä kokemus siihen, miten ruokavalio oikeasti vaikuttaa. Meillä oli tarjolla lähinnä hotellin aamiaisbuffet, sen jälkeen välipalat/ lounaat olivat lähinnä vaaleaa leipää, sokerisia smoothieita, jäätelöä ja välipalapatukoita. Työpäivien välissä ja niiden jälkeen pyrki tekemään asunnolla oikeaa ruokaa, mutta se oli välillä hyvin haastavaa, jos työpäivä venyi esimerkiksi 12 tunnin pituiseksi. Ruokavälit olivat mitä sattuu ja kun pääsee mukavaan vehnä-sokeri-verensokeripiikit-väsymys kierteeseen, voi siitä poispääsy olla aika hankalaa. Vaikka olin aktiviteettioppaana ja päiväni olivat aktiivisia sekä kävin myös itse välillä treenailemassa, palasin Suomeen 8 kiloa painavempana kuin lähtiessäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin, että en voinutkaan syödä miten tahansa ja näyttää silti urheilijalta.

Suomeen palattuani palasin normaaliin rytmiin, terveellisimpiin valintoihin ruoan suhteen ja säännölliseen urheiluun. Ensimmäinen tavoitteeni oli saada hyvä olo ja itseni takaisin sekä samalla treenasin kuntoani paremmaksi Vierumäen pääsykokeita varten. Päätin, että jos pääsen lukemaan liikunnanohjaajaksi (AMK), jään Suomeen ja hankin itselleni valmentajan fitnes -kilpailuja varten. Halusin takaisin kilpaurheilun pariin. Kaipasin kaikkea urheilussa! Treenaamista, hyvää oloa, itsensä ylittämistä, tavoitteita, kilpailuja, ihmisiä urheilun parissa, säännöllisyyttä. Sain paikan loppujen lopuksi aika helposti Vierumäeltä, sillä olin valmistautunut hyvin ja halusin sitä paljon. Seuraavalla viikolla varmistuskirjeestä marssin ensimmäisen valmentajani puheille. Loppukesä 2011 ja tuolloin minulla ei ollut mitään hajua mihin lähden mukaan, mutta tiesin samalla, että tämä on jotain mitä haluan ja mihin minun kuuluu lähteä mukaan. Aloitin valmennuksessa, uudet opinnot ja jatkoin aloittamani blogin kirjoittamista, mutta uudella teemalla: kohti fitness -kilpailuja.

Tuosta hetkestä on nyt kulunut 5,5 vuotta. Huhhuh. Mihin tämä aika on mennyt ja mitä kaikkea onkaan oikein tapahtunut. Täällä olen Thaimaassa, 10 kilpailut kilpailtuna, opinnot käytynä ja ammattina urheilu ja bloggaaminen/ sosiaalinen media. Voin sanoa, että tuolloin viisi ja puoli vuotta sitten minulla ei todellakaan ollut hajua, missä tulen olemaan viiden vuoden kuluttua, mutta muistan kyllä ajatelleeni, että haluan päästä pitkälle siinä mitä teen. Ammattiurheilu on ollut haaveeni jo yläasteajoista saakka, mutta bloggaaminen/some ei edes ole kauaa ollut kenenkään ammattina. Tapasin täällä tällä viikolla tanskalaisen kollegani matkaopas -ajoilta kuuden vuoden takaa ja ihmettelimme myös Christinan kanssa, kuinka tuntuu, että siitä oli vasta hetki vaikka toisaalta on tapahtunut aivan mielettömästi. Tästä johtuen saitte myös pienen koosteen matkaopasajoistani, jotka ovat osaltaan myös johtaneet minua tähän pisteeseen.

_mg_1083_mg_1089

Tähän viiteen ja puoleen vuoteen mahtuu niin paljon ylä-ja alamäkiä sekä kaikkea siltä väliltä, että en voi kyllä muuta olla kuin ylpeä itsestäni. Se on vaikea muistaa silloin, kun asiat eivät mene kuin satukirjoissa tai oikeastaan sinnepäinkään. Kohdalleni on sattunut mielettömästi upeita asioita, kokemuksia, ihmisiä ja tapahtumia, mutta aivan yhtä paljon olen saanut kasata itseäni kokoon ja kerätä pohjamudista takaisin ylös. Siellä ollaan oltu tässä matkan varrella ja monta kertaa vaikka ulospäin se ei aina varmasti olekaan näkynyt. Eikä tarvitsekaan tai en haluakaan sen näkyvän, koska en halua siellä itsekään kauaa aikaani viettää. Ja jokainen onnistuminen sekä itsensä voittaminen on tuntunut miljoona kertaa hienommalta näiden huonojen kokemuksien jälkeen.

Mikään ei ole tullut eikä tule jatkossakaan tulemaan ilmaiseksi. En tiedä onko tässä maailmassa ihmisiä, jotka saavat asioita helposti – ehkä voikin olla, mutta itse en ainakaan heihin kuulu ja sen olen hyväksynyt kauan aikaa sitten. Olen tajunnut sen, että itsesääli tai siellä mudassa rypeminen ei auta yhtään mitään. Elämä on raakaa sen kaikessa ihanuudessaan ja fakta on se, että jos haluaa jotain saavuttaa, täytyy olla valmis pistämään itsensä likoon. On oltava valmis ottamaan kuraa niskaan ja välittämättä muiden mielipiteistä tai sanomisista. Olen sortunut vuosien varrella myös siihen, että olen niiden antanut vaikuttaa itseeni liikaa. Sekin on ollut osa matkaa, osa oppia. Miten nuori ihminen voisi kaikkea osata ja tajuta valmiiksi? Eikä minulla ainakaan ole oppi mennyt täysin perille muuten kuin kantapään kautta oppimisella. Varmasti olisi joidenkin juttujen kanssa päässyt helpommalla, mutta toisaalta olenpahan ainakin kokeillut ja mitä tahansa olenkin tehnyt niin olen aina antanut kaikkeni. Ei ole jäänyt hampaankoloon niistä kokeiluista.

_mg_1090

Hampaankoloon on kuitenkin jäänyt vielä paljon urheilu-urani ja toki muidenkin elämän osa-alueiden tavoitteiden suhteen. Välillä on vaikea ymmärtää, miksi märkä rätti tulee naamaan edelleen vaikka antaa kaikkensa, vaikka antaa enemmän kuin aiemmin. Miksen voi onnistua? Mitä teen edelleen väärin? Miksi tämä kaikki yrittäminen, antaminen, panostaminen, uhraaminen, tekeminen ei tuota haluttua tulosta?

Kun se märkä rätti iskee naamalle senkin jälkeen, että on antanut kaikkensa, on aika taas katsoa peiliin ja miettiä oikeasti, mitä voi tehdä toisin. Mitkä asiat ovat ehkä kolkuttaneet takaraivossa, mutta ne on jättänyt huomioimatta? Mitä voisi vielä oppia lisää vanhoista virheistä? Samaan aikaan täytyy myös taas kerran muistaa, kuinka paljon on jo päässyt eteenpäin. Kaikki tapahtuu silloin kun on oikea aika. Mihin sitä onkin aina niin kiire?

Suurin virhe / ongelma urallani on tähän saakka ollut se, että en ole uskaltanut kuunnella itseäni tarpeeksi ja monelle muullekin tuttu kaikki-tänne-heti metodi ei myöskään ole ollut kovin toimiva. Kehon ja mielen signaaleja voi olla vaikea kuunnella varsinkin silloin, kun ollaan äärirajoilla, mutta siinä on pakko tulla paremmaksi, jos haluaa huipulle. Jos haluaa, että saa ne palaset vielä loksahtamaan kohdalleen. On uskallettava kuunnella itseään ja luottaa omaan intuitioon. Silloin kun olen niitä onnistunut kuuntelemaan ja niihin luottanut, eivät ne koskaan vielä ole pettäneet.

Tämä kilpailuvuosi oli minulle merkittävä, koska luulin monta kertaa parin vuoden taukoni aikana (2014-2015), etten palaa kilpailulavoille. En siksi, ettenkö olisi halunnut vaan siksi, että kävin niin vaikeita aikoja läpi kroppani kanssa. Alipalautuminen ja aineenvaihdunnan häiriöt ovat asioita, joilta ei aina voi kilpaurheilijana välttyä ja itse valitettavasti olen joutunut niiden kanssa painimaan. Ne jättävät jälkensä ja edelleen kehoni on herkkä. Osaksi se toimii mielettömän hyvin, mutta on vielä asioita joita ei ole ratkaistu. Treenit kulkevat ja kehityn, hormonitoiminta toimii, fiilis on hyvä, nukun, mutta silti kaikki ei vain vielä mene normaalin mukaan. Paljon on kuitenkin menty eteenpäin vuodessa ja varsinkin kahdessa vuodessa siitä mihin jouduin, mutta vielä on tehtävää. Tottakai se turhauttaa välillä, että saa painia joidenkin asioiden kanssa niin paljon, mutta ei elämässä mikään asia mene aina niinkuin luulisi sen menevän. On vain jatkettava matkaa ja luotettava siihen, että asiat taas loksahtavat kohdalleen.

Olen taas pohtinut paljon mitä täytyy tehdä toisin ja löytänytkin uusia näkökulmia tekemiseeni. Katsonut taakse ja vihdoin valmis jättämään tietyt asiat sinne pysyvästi. Matka on ollut pitkä, mutta kaiken sen arvoinen. Ja se jatkuu. Tiedän saavuttavani kaiken minkä haluan ja teen töitä niiden asioiden eteen niin kauan, kuin ne tuntuvat oikealta!

_mg_1087

<3

Eevsku

Kuvat Eevi

Continue Reading