fbpx

Haluan kilpailla. Urheilla. Voittaa. Haastaa itseni, päästä vielä eteenpäin. Inspiroitua ja inspiroida.

Onko tämä järkevää? Mitä vielä haluan tältä? Miksi teen tätä? Onko tavoitteeni minulle niin tärkeä? Miksi? Mitä saan siitä? Olenko onnellisempi tavoitteen saavutettuani? Mitä tekisin jos en tekisi tätä? Mitä muuta voisin tehdä? Haluanko tehdä muuta?

 

Nämä kysymykset ovat pyörineet omassa päässäni nyt muutaman viikon ajan, oikeastaan enemmän tai vähemmän koko tämän kevään aikana ja tuli inspiraatio kirjoittaa aiheesta, sillä huomenna alkavassa nettivalmennuksessani ensimmäisen viikon teemana on tavoitteen asettaminen. Viime kuukaudet ovat olleet hieman haastavia, mutta opettavaisia. Olen haastanut itseni monella eri tavalla ja joutunut käsittelemään asioita, joita en ole aiemmin käsitellyt. En ole pystynyt purkamaan ahdistusta, huonoa fiilistä ja epätietoisuutta kovaan treeniin, joka on ollut pitkään minulle kaikkein rakkainta. Se etten ole päässyt treenaamaan on johtunut erilaisista haasteista kehoni kanssa ja kun yksi on väistynyt niin toinen on tullut. Viimeisimpänä viikko sitten saamani norovirus, josta suolistolla on vielä hieman matkaa normaalitilaan.

Pystyn silti löytämään tästä kaikesta hyvääkin, sillä olen todellakin joutunut miettimään asioita hyvin eri tavalla. Olen tajunnut entistä paremmin miksi nautin urheilusta ja kilpailemisesta sekä itseni haastamisesta. Osaan myös nauttia niin paljon siitä, kun saan yhdenkin terveen treenipäivän ilman kipuja. Urheilun valinneena on vain totuttava siihen, että ongelmia kropan kanssa tulee ja vuosien edetessä huoltoon on vain käytettävä enemmän aikaa ja ajatusta. Sitä on vain vaikeaa tajuta, kun vertailukohtana on koko elämän kestänyt kilpaurheilu ja palautuminen on ollut niin paljon parempaa nuorempana. Kroppa tarvitsee enemmän huomiota lämmittelyyn, tukiharjoitteisiin, palauttavaan harjoitteluun, liikkuvuuksien ylläpitoon ja lepoon. Ei kai tässä 26 -vuotiaana viitsisi mitään ikäkriisiä vetää päälle, mutta sanotaanko näin, että 10 vuotta sitten oli hieman helpompaa joidenkin asioiden suhteen, heh. Luulin muuten eilen olevani jo 27 -vuotias, kun oikein kovaan ääneen heitin ystävälleni Lauralle, että hei ”mehän täytetään tänä vuonna 28”. No mutta, sain vuoden lisäaikaa yhdessä hetkessä hah!

Olen kova pohtimaan asioita ja sitä ei voi varmasti olla huomaamatta näistä teksteistä. Tämä vuosi on mennyt paljon pohtiessa, kun täysipäiväinen treenaaminen ja kisapreppaaminen ovat jääneet hetkeksi taka-alalle. Tuntuu tosin nyt siltä, että sitä pohtimisaikaa on ollut hieman liikaakin ja vaikka olen kasvanut henkisesti todella paljon, niin nyt voisin jo hetkeksi lopettaa liiallisen pohtimisen. Asiat tuntuvat usein epäreilulta jos tuijottaa vain omaa napaa, mutta jos koittaa nostaa sen katseen sieltä ylös ja pistää asioita perspektiiviin niin voisi olla helpompi hengittää.

Vaikka olen aina ollut hyvin positiivinen, iloinen ja näen kaikessa hyvän niin minullakin on huonot hetkeni ja tänä vuonna niitä on ollut yllättävän paljon. Kun sinulta viedään asia, jota rakastaa yli kaiken (urheilu) niin hetkellisesti voi olla vaikea nähdä asioissa hyvää. On helpompaa heittäytyä marttyyriksi ja voivotella omaa kohtaloaan. Ihminen alkaa myös usein syyttää toisia ja etsiä syitä ulkopuolelta vaikka kaikki vastaukset löytyy itsestään. Eihän se vika nyt minussa ole. Kun sen 100% vastuun ottaminen omasta elämästään on välillä niin hiton vaikeaa.

Oikeasti ihan kaikkeen pystyy vaikuttamaan itse. Omalla asenteella, suhtautumisella, ajatuksilla ja teoilla. Muutos ei ehkä tapahdu nyt eikä asiat muutu sekunnissa tai vuodessakaan sellaisiksi kuin haluat, mutta eivät ne ainakaan tapahdu jos asialle ei tee mitään. Itsesääli, syiden etsiminen ulkopuolelta, negatiivisuus ja marttyyrius eivät auta ketään ja vähiten itseä.

Hieman eksyi aiheesta, mutta ehkä saadaan tämä tiivistettyä tuohon otsikon aiheeseen niin, että punainen lanka pysyy tässäkin tarinassa. Tarvitseeko tavoitteen olla järkevä? Meille opetetaan usein, että pitäisi tavoitella järkeviä asioita. Korkeakoulututkintoa, hyvää ja vakaata työpaikkaa, perhettä. Entä jos näistä mikään ei olekaan listalla? Jos se onkin vaikka vapaus, oman inspiraation seuraaminen, onnellisuus, rakkaus ja hetkessä eläminen. Olivat ne asiat sitten mitä tahansa, mitkä noita sinulle tuovat.

Minun tavoitteeni on juuri noita jälkimmäisiä. Haluan tuntea vapautta tehdä sitä mitä rakastan, inspiroida myös muita tekemään samaa, olla onnellinen, rakastaa mahdollisimman paljon ja elää hetkessä kuitenkin tulevaisuutta suunnitellen. Olen hyvä suhtautumaan nopeisiinkin muutoksiin ja olen oppinut, että se auttaa paljon tällaisen elämän elämisessä. Täytyy olla suunnitelmia ja tavoitteita, mutta osata elää hetkessä ja ottaa rennosti. Koska ikinä ei voi tietää mitä huomenna tapahtuu ja on vain suhtauduttava kaikkeen hetki kerrallaan. Helppoa? Ei. Mutta opettelun arvoista. Matkalla me tässä kaikki olemme.

Eli vastaus kysymykseen: mielestäni ei tarvitse. Jos me aina teemme ja tavoittelemme vain järkeviä asioita, niin jää tekemättä paljon sellaista, mistä voisi tulla kaikkien haasteiden, pelon ja taistelun jälkeen jotain niin mahtavaa ettei sitä edes osannut kuvitella.

Kuvat Annette Evokari

Ah, olipa ihana kirjoittaa. Kiitos. Kiitos, kun luit. 

<3

Eevsku

5 kommenttia

  1. osui muuten loistavaan saumaan tämä postaus, kiitos siitä! Itse olen toista kertaa pyrkimässä oikikseen, mutta kevät mennyt enemmän sen pohtimisessa haluanko oikeasti lukea lakia seuraavat 5-6 vuotta yliopistossa täydellä teholla vai haluanko elämältäni kenties jotain muuta. Oli suunnaton helpotus viikko sitten ”tajuta” ettei mun ole pakko hakea yliopistoon, ja siis se oli maatamullistava valaistuminen itelleni, niin hassulta kun se varmasti kuullostaa. Tää postaus rohkaisi avaamaan omaa ajattelumaailmaa tulevaisuutta kohtaan yhä enemmän. Kiitos

    1. Moi Hanna! Ihana kommentti, kiitos paljon siitä <3 Ja eikö olekin mahtavaa tajuta, että ei ole pakko mennä normien mukaan vaan tehdä jotain ihan muuta 😀 Ihanaa kevättä sulle!
      -E

  2. Haet lääkikseen? Monesko kerta? Tsemppiä, kokeessa nähdään 😉

    1. Moikka!

      En mä itse hae lääkikseen, vielä lukiossa ajattelin hakevani!
      Mutta pikkuveli hakee, tsemppiä siis sulle ja hänelle! 😀

      -E

      1. Hahaa, okei!!:D kiitos!:) Helsinki meni perkule julkaisemaan nimet!:D

Kommentointi on suljettu.